Välähdyksiä yhteydestä
Biologian lyhyt oppimäärä: ”Yhteyttäminen tarkoittaa eliöissä tapahtuvaa energian sitomista orgaanisten yhdisteiden sidoksiin…. Eliö tuottaa yhteyttämisen avulla itselleen hyödyntämiskelpoista energiaa.” Yksinkertaistettuna ymmärrän tämän tarkoittavan joidenkin asioiden kantamista (tiettyyn) yhteiseen pottiin, niin, että siitä muodostuu jotain uutta hyödyllistä ja hyvää.
Biologian lisäksi mietin toisenlaista yhteyttämisen teemaa. Mietin, miten ihmisten välillä ”yhteytetään” siten, että syntyy yhteys, ja vapautuu ”hyödyntämiskelpoista energiaa”. Kun levännyt mieli avaa silmät, näkee esimerkkejä ympärillä:
Isä pitää napakasti kiinni pikkupoikansa kädestä ja luotsaa tätä asemalaiturin ihmisjoukossa eteenpäin sulavasti ja ystävällisesti.
Napanuora katkaistaan ja vastasyntynyt lasketaan äidin vatsan päälle aistimaan elämää. Äiti kietoo kätensä turvaksi juuri syntyneen elämän ympärille.
Isovanhemmat ovat retkellä; kulkevat käsi kädessä pikkuisten kanssa tietyömaan laitaa, pysähtyen välillä ihmettelemään tapahtumia.
Nuorten porukka viettää kesäiltaa, yksi hiplaa toisen tukkaa, toinen asettaa käden toisen olalle puhuessaan, muutama nojaa kylki kyljessä. Arka hipaisu silloin tällöin. Välillä etäämmällä, välillä lähellä.
Tyttö jää päiväkotiin varhain aamulla, nostaa kätensä kohti äitiä ennen kuin tämä lähtee. Aivan kuin toivoisi, josko vielä pääsisi syliin ennen pitkää päivää.
Häämarssi soi. Nuoripari astelee kirkon käytävää käsi kädessä kohti uutta päämäärää. Käsi puristaa kättä – yhdessä mennään.
Toinen pariskunta riitelee, kohottavat käsiä toisiaan kohtaan, nyrkkiäkin puidaan, ei kuitenkaan lyödä. Käsi yrittää löytää yhteyttä, tietä toisen käteen, mutta sitä on vaikea ymmärtää vihaviestin keskellä.
Viimeinen henkäys, omainen pitää vielä hetken kiinni kädestä, ja sitten irrottaa, antaa läheisensä mennä, ja jättää sydämeensä jäljen yhteydestä.
Ihminen etsii yhteyttä toiseen ihmiseen. Kukin tavallaan ja eri merkityksissä; läheisempää tai arkipäiväisempää yhteyttä. Käsi etsii kättä, jota turvallisesti koskettaa, ja jonka kosketus tuo turvaa ja liittää vahvemmin yhteen. Silmät etsivät sielun peiliä ja hyväksyvää katsetta. Mieli etsii toista mieltä, jonka kohdatessa oma minä täydentyy. Ihminen etsii toisista ihmisistä ”yes-settejä”, liittymäkohtia ja samankaltaisuuden kokemusta, joka antaa ”hyödyntämiskelpoista energiaa”.
Ihminen, käsi, silmä ja mieli ovat välillä kömpelöitä. Ne eivät aina osaa, jaksa tai tiedä ilmaista sitä, mitä ytimessään toivovat. Eivätkä ne aina osaa nähdä, kuulla tai oivaltaa näitä viestejä toisiltaan. ”Yhteyttäminen” ei aina toimi. Eikä aina tarvitsekaan. Välillä voi olla kömpelö ja kompastella. Myöskään kasvikunnan yhteyttäminen ei aina toimi. Olosuhteet ja ympäristötekijät eivät aina ole otollisia. Samaan tapaan epäonnistuu yhteyden rakentamisen yritykset myös ihmiskunnassa.
Ihmisten välinen ”yhteyttäminen”, yhteyden rakentaminen on helpointa ymmärtää silloin, kun se tulee sanoitettua suorana toiveena: ”kosketa minua”, ”näe minut”, ”yritä ymmärtää minua”, ”toivoisin…”. Toisinaan omaa tai toisen yhteyden kaipuuta on vaikea tunnistaa. Se saattaa kätkeytyä näkyvämpien tunteiden alle. Voi olla helpompi tunnistaa esimerkiksi oma ärtymys ja kiukku, ja nähdä toinen henkilö ikävänä laiskiaisena, vihollisena tai muuten vaan mörököllinä. Kiukku työntää luotaan pois ja laittaa varautumaan. Sitä on vaikea kuulla ja nähdä yhteyteen pyrkimisen yrityksenä. Saattaa olla helpompi puhua ”nalkuttavasta akasta”, kuin puolisosta, joka pyrkii rakentamaan yhteyttä. Voi olla helpompi puhua ”vaikeasta mukulasta” tai ”uhmaikäisestä”, kuin omia tarpeitaan ilmaisemaan opettelevasta lapsesta. Voisiko sittenkin ajatella niin, että kiukku on viesti toiselle siitä, että hän pyrkii yhteyteen suhteessa, joka on merkityksellinen ja kiukuttelun arvoinen? Voisiko ajatella niinkin, että kiukku kertoo siitä, että jokin itselle tärkeä asia meinaa tässä suhteessa jäädä huomiotta tai on tullut poljetuksia? Joskus yhteyden löytämisen kautta oivalletaan sekin, että on tarpeellista ottaa etäisyyttä yhteydestä. Joskus etäisyyden kautta voidaan löytää yhteys uudestaan.
Ihmisten välinen ”yhteyttäminen” onnistuu paremmin silloin, kun olosuhteet ovat suotuisat ja aidosti pyritään tavoittamaan toisen tunnetila. Nälkäisenä kannattaa siis etsiä ensin ravintoyhteys, väsyneenä uniyhteys, stressaantuneena rentoutusyhteys, kiihtyneenä mielenmaltti ja negatiivisena toiveikkuus. Tällainen maaperä on otollisempaa yhteyttämiselle. Silloin todennäköisemmin muodostuu ”hyödyntämiskelpoista energiaa”, sosiaalista liimaa, joka vahvistaa ihmisten välistä suhdetta.
TULOSTUSVERSIO TÄSTÄ: YHTEYS
Kutsu yhteyteen – Mindfulness parisuhdepäivä
Kaipaatteko…
… yhteistä kiireetöntä aikaa?
… pysähtymistä toistenne viereen?
… keinoja luoda parempaa yhteyttä toiseen?
MITÄ
Tule kokemaan hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon voima yhdessä parisi kanssa turvallisessa ja ystävällisessä ohjauksessa. Päivässä yhdistyvät Leenan Mindfulness-osaaminen ja Pirjon parisuhdeosaaminen aivan uudella tavalla.
Parisuhteessa etsimme yhteyttä toiseen. Tunnustelemme: oletko läsnä, jaatko yhteyden, pidätkö lähelläsi?
Kutsu yhteyteen –päivä kutsuu teitä yhdessä etsimään tätä yhteyttä.
Olet turvallisessa ja ammattitaitoisessa ohjauksessa. Olet sydämellisesti tervetullut parisi kanssa mukaan ilman mitään ennakkotietoja Mindfulnessista tai pariharjoitteista. Teemme ohjatusti erilaisia helppoja hengitys-, kosketus- ja liikeharjoituksia sekä yksin että oma parin kanssa. Saamme jakaa kokemuksiamme ensisijaisesti oman parimme kanssa.
KENELLE
Päivä sopii niin pidempään yhdessä olleilla kuin tuoreillekin pareille. Päivä sopii kaikille, jotka haluavat syventää yhteyttä toiseen monipuolisten harjoitteiden kautta. Päivä ei sovi akuutissa parisuhdekriisissä oleville pareille.
MITÄ MUKAAN
Pukeudu lämpimiin ja mukaviin vaatteisiin. Ottakaa molemmille mukaan oma jumppa- / joogamatto ja viltti. Halutessanne voitte ottaa mukaan istumista helpottamaan tyynyjä ym. Tilassa on myös tuoleja istumiseen. Hintaan kuuluu kahvi / tee –tarjoilu, joka nautitaan päivän puolivälissä. Iltapäivästä saatte evääksi helppoja harjoituksia, joita voitte jatkaa myös kotona.
OHJAAJAT
Psykologi ja Mindfulness-ohjaaja CFM Leena Merikoski.
Leenalla on kahden vuoden koulutus Mindfulness MBSR- menetelmän ohjaamiseen ja hän käyttää sitä päivittäisessä työssään niin yksilöiden kuin ryhmien ohjaamisessa.
Psykologi ja perhe- ja paripsykoterapeutti Pirjo Latvanen.
Pirjolla on kahdenkymmenen vuoden kokemus yksilöiden, perheiden ja pariskuntien kanssa tehtävästä terapia-, psykoterapia- ja ohjaustyöstä.
Olette sydämellisesti tervetulleita sallivan ja lempeän ilmapiirin iltapäivään, jossa voimme kokea, kuinka kaikki on jo tässä, eikä mitään tarvitse pinnistellä tapahtuvaksi. Kun voimme rentoutua vain olemaan, saamme helpommin luotua yhteyttä niin itseemme kuin myös toiseen. Voimme saada uutta näkökulmaa parisuhteeseen ja nähdä ja kokea kumppanimme uudessa valossa!
Ilmoittaudu pian, sillä paikkoja rajoitetusti!
AIKA: lauantai 4.5. klo 12-17
PAIKKA: Paimenen Makasiini, Tolvilantie 1, 37830 Akaa
HINTA: 118€ / pari
LISÄTIETOJA: Pirjo puh 050 5411786 tai pirjo@psykologipirjolatvanen.fi
Voit myös soittaa kysyäksesi päivän sopivuutta itsellesi tai parillesi.
ILMOITTAUMINEN: sähköpostilla mindfulness.merikoski@gmail.com
Ajatuksia anteeksi antamisesta
- Psykologin päiväkirjasta vuorovaikutuksen peruskysymyksiä
Loukkasin. En tahtonut. Loukkasin silti. Loukkasin rakkaintani, vaikka en tahtonut.
Loukkaantui. Totta kai hän loukkaantui. Pienet, mutta sitäkin jättimäisesti haavoittavat sanat loukkasivat kuin vieden vereslihalle. Kuka tahansa olisi loukkaantunut sen tökeryyden edessä. Raastavaa myöntää itselle. Kuinkahan paljon suhteessa on vielä kompasteluvaraa?
Olen kiitollinen ainoastaan siitä, että huomasin ja uskalsin tunnustaa, että loukkasin. Oli nieltävä ylpeys ja pyydettävä anteeksi. En saanut. Ei kai kukaan järkevä siinä tilanteessa pystyisikään antamaan anteeksi ilman itsepetosta. Anteeksi antamattomuus on oikeutettua. Loukkaajalle jää pyyntöön tyhjä käsi ja syyllisyys, jonka kanssa elää, mutta loukatulle jää enemmän – mieli psyykkisesti vereslihalle.
Ihmissuhteissa ollaan inhimillisen kokemuksen ytimessä, siellä haavoitetaan ja loukataan, kuin myös toivutaan ja vahvistutaan. Tämä on paradoksaalista – ihmissuhteet haavoittavat ja ihmissuhteita tarvitaan haavoista toipumiseen. Yksinäisyydessä ei kai kukaan toivu ihmissuhteiden aiheuttamista haavoista. Arkipäivän ihmissuhteiden loukkauksista lienee yhteisen sovun kannalta tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä antamaan anteeksi. Tällöin on kyse pikemminkin yhteyden rakentamisesta, kuin oikeassa tai väärässä olemisen kysymyksistä. Sen sijaan ihmistä syvimmin satuttaneet teot, kuten kaltoin kohtelu, väkivallanteot tai petokset ovat usein haastavampia anteeksi antamisen osalta. Psykologian tohtori Robert T. Muller (2018) kuvaa kirjassaan, että todellista anteeksi antamista seuraa suuri helpotus. Kun anteeksi pyytäjä osoittaa aidolta tuntuvaa katumusta, ottaa henkilökohtaisen vastuun teosta ja pyrkii vilpittömästä paikkaamaan syntynyttä henkistä haavaa, voi siitä seurata parantava anteeksianto. Syyllisen aidossa katumuksessa tulee näkyväksi satutetun henkilön kivun, harmin tai kärsimyksen tunne ja sen ymmärtäminen. Tästä syystä katumus ei ole ainoastaan sanoja vaan ennen kaikkea tunnetta, ilmeitä, eleitä ja tekoja, joissa myös anteeksi pyytäjän oma haavoittuvuus tulee esille. Me kaikki ”kompastelemme” vuorollamme. Paikkausyrityksissä sanat voivat valehdella, keho ei.
Todellinen anteeksi antaminen on haastava ja monimutkainen asia. Kukin meistä todennäköisesti tunnistaa tavan vuoksi tai hätäpäissään tehdyn anteeksipyynnön – ”no anteeks”. Sellainen ei tunnu aidolta. Moni meistä todennäköisesti tunnistaa myös hätäpäissään luvatun anteeksiannon – ”no saat”. Joskus se on vastaus omatunnon paineeseen – ”niin täytyy tehdä”. Lienee hätäinen toive päästä eteenpäin, unohtaa ikävä tai työntää syrjään ristiriitaiset tunteet. Joskus tilanteen kannalta vaikuttaa helpommalta ”päättää” antaa anteeksi – aivan kaikkeen ei ole tarkoituksenmukaista jäädä kiinni. Joskus myös eettiset, moraaliset tai uskonnolliset ajatukset tähän kannustavat. Joskus liian aikaisin luvattu anteeksi anto on epärehellisyyttä itselle ja toiselle. Se jää kaihertamaan ja tulee todennäköisesti jollain tavoin esiin myöhemmissä siitä muistuttavissa tilanteissa. Muller (2018) muistuttaa, että anteeksi antoa ei tulisi kiirehtiä eikä pakottaa, ei itseltään eikä toiselta. Se on prosessi, jonka lopputulemaa ei tiedetä.
Voiko anteeksi antaa ilman, että anteeksi pyydetään? Moninaisista syistä johtuen anteeksi pyytäminen ei aina edes toteudu. Kokemusteni mukaan näyttää siltä, että jokin myöhempi korjaava kokemus tai esimerkiksi oma henkinen kasvu, kuten sisäinen prosessointi asian muuttumattomuuden ymmärtämisestä ja omien tunteiden hyväksymisestä, voivat johtaa anteeksi antamiseen ilman, että vastapuoli kykenee anteeksi pyytämään. On myös olemassa menetelmiä, joiden avulla anteeksi antamista voidaan harjoitella. Nopeita keinoja päästä tästä tunteiden sumasta kaihdan itse.
Itse käsittelisin anteeksi antamista erityisesti henkisenä prosessina, johon saattaa joskus päättäminenkin kuulua. Henkinen prosessi näkyy erityisen hyvin silloin, kun asia pyörii tai velloo mielessä. Joskus näyttäisi siltä, että anteeksi antamisen prosessi voi jäädä jumiin tunteiden käsittelemisen vaikeuden vuoksi. Jumi palvelee jotain tarkoitusta, joskin ehkei siitä ole iloa kenellekään. Joskus se lietsoo kaunaa tai syytöksiä joko itseä tai toisia kohtaan. Minkä vangitsemaksi silloin tulen, kun asia alkaa pyöriä?
Itseään voi (päättää) auttaa tutkimalla anteeksi antamisen mahdollisuutta pala kerrallaan. Anteeksi antamisen prosessia voi koittaa helpottaa jäsentämällä sitä pienemmiksi yksiköiksi esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla.
Mihin tämä asia minussa sattui? Kuinka paljon se satutti? Mikä siinä oli pahinta? Mitä arvojani se loukkasi?
Mitä siitä voisin antaa anteeksi? Minkä verran voin / voisin antaa anteeksi? (Esim. 1-100%).
Mitä osaa asiasta en vielä pysty antamaan anteeksi?
Mitä pitäisi tapahtua, että voisin antaa anteeksi?
Mitä hyvää anteeksi antamisella saavuttaisin (joku muu saavuttaisi)?
Mitä anteeksi antaminen mahdollistaisi? Mitä anteeksi antamalla menettäisin? (Ja olisiko tämä menetys todellista?)
Jotta prosessi ei päädy umpikujaan, voi pohtia, miten olla nyt – ettei tilanne pahene – kunnes pystyn antamaan anteeksi tai kunnes löydän vastauksen siihen, pystynkö koskaan antamaan anteeksi? Estääkö tämä ystävällisyyden? Onko parempi olla etäällä vai tekemisissä?
Tulostusversio: ANTEEKSI ANTAMINEN
Mainittu kirja: Muller, R.T. (2018). Trauma and The Struggle to Open up. W.W. Norton & Company. New York.
Uusi vuosi, uudet löytöretket
Selasin vanhoja valokuvia. Pysähdyin erityisesti Victorian putouksilta, Zimbabwesta, ottamani kuvan kohdalle. Mikä seikkailu tuon paikan länsimaalaisen löytäjän, David Livingstonen, elämään sisältyikään. Tänä päivänä arvioituna varsin alkeellisten välineiden kanssa matkoilleen lähtenyt tutkimusmatkailija luotti omaan intuitioon, mielenkiintoon, uteliaisuuteen ja jokuseen turvalliseen matkakumppaniin. Aiempaa tietoa viidakon syvyyksistä ei ollut luettavana. Sen ajan sangen puutteellisissa kartoissa oli tässä kohtaa lähinnä tyhjää. Aurinko, tähdet ja kuu palvelivat navigaattorin virkaa varmimmin. Myös perhe kulki osan ajasta mukana. Voi vain kuvitella, mitä kaikkea kauhistuttavaa matkaan sisältyi. Menetyksiltäkään eivät välttyneet.
Kun etsii uutta, joutuu olemaan ainakin jossain määrin vaillinaisen tiedon varassa, ja turvautumaan ensisijaisesti itseensä ja uskottuihinsa. Vaikka tänä päivänä löytyy tietoa enemmän kuin koskaan, on ihminen oman itsensä löytöretkillään yhä samojen ikiaikaisten aivorakenteiden, aistimusten, intuition ja tuntemusten varassa kuin David Livingstone tai kauan ennen häntä täällä talsineet esi-isämmekin. Taitoa kuunnella omia tunteita ja säädellä niitä, pidetään yhtenä tärkeänä selviytymisen keinona haastavissa tilanteissa niin nyt, kuin jo kauan sitten. Taitoa kuunnella toista henkilöä tasavertaisesti ja aktiivisesti, pidetään yhtenä läheisen ihmissuhteen ja yhteyden löytämisen rakentavana tekijänä.
Eräs ystäväni kertoi lähtevänsä löytöretkelle oman puolisonsa maailmaan. Sinne ei lähdetä omaa totuutta saarnaamaan, ennemminkin toisen ajatuksia kuuntelemaan ja uutta oppimaan, hän kertoi. Tämä ajatus vastaa myös omaa käsitystäni ihmismielen löytöretkistä. Ihmissuhteissa löytöretkeillessäsi koeta, voitko ensin mielessäsi sanoa ”kyllä” tälle henkilölle. Koeta sitten kysyä ja kuunnella ja kysyä lisää. Pyydä tarkennusta ja tarkista kuulitko tarkoitetulla tavalla. Pyri rehellisin aikein, aidosti kiinnostuneena oppimaan jotain uutta toisen henkilön tarkoitusperistä ja tarpeista. Näin pysyt kartalla, joka auttaa omissa reittisuunnitelmissasi. Joskus on vaikeata erottaa oma oletus toisen totuudesta. Oma ikävä oletus, ja sen mukaisesti reagoiminen, vie suurella todennäköisyydellä löytöretken vaarallisiin viidakoihin. Tällöin herkästi triggeröit esimerkiksi omasta tai kumppanisi historiasta peräisin olevat räjähdys- tai mökötys-vaihteet käyttöön. Viime vuosina on korostettu myötätunnon kehittämistä suhteessa itseen ja toisiin. Varmasti kokeilemisen arvoinen taito!
Toisen henkilön kuunteleminen ei tarkoita sitä, että omat heräävät ajatukset ja tunteet olisivat vähempiarvoisia tai että ne pitäisi sammuttaa tai jättää sivuun. Päinvastoin, kuunnellessa toista ihmistä, pitää huolehtia myös oman itsen kuuntelemisesta, ja pohtia takaisin itsessä herääviä ajatuksia. Kun olet riittävästi kuunnellut, kerro sitten myös itse. Opettele kertomaan mitä havaitset, ajattelet, tunnet, toivot ja aiot. Muista siinäkin välissä kysellä, miltä tämä kuulostaa. Jos loukkaat, pyydä anteeksi. Anteeksi pyytäminen ei ole niinkään merkki väärässä olemisesta, kuin pyrkimys yhteyden rakentamiseen. Kun löytöretkeillään ihmismielessä, pyritään yhteyden rakentamiseen. Ei niinkään maailman valloitukseen, kuten 1800-luvulla. Yhteyden rakentaminen edellyttää molemminpuolisia tekoja.
1800-luvun löytöretkillä löydettiin toisia ihmisiä, erilaisia tapoja ja erilaisia kieliä. Voin vain arvella, miten vaikeaa toisen ymmärtäminen oli erilaisten lähtökohtien vallitessa. Vaikeaa se on välillä yhäkin, samasta kielestä, kulttuurista tai saman katon alla asumisesta huolimatta. On välillä vaikeaa ymmärtää toisen rakkauden kieltä ja välittämisen tekoja. Juuri niiden löytämiseksi ja ymmärtämiseksi kannattaa retkeillä tänäkin vuonna. Onnea matkaan!
Tulostusversio täältä: Uusi vuosi uudet löytöretket
Valonsäteen verran välimatkaa
Vuoden pimeimpään aikaan mietin valonsädettä. Kasvaessaan aivan kiinni toisissaan, siten, ettei edes valonsäde mahdu välistä, kahdesta puusta ainakin toinen näivettyy ajan myötä. Kasvaessaan kovin etäällä toisistaan, puiden väliin kasvaa aikaa myöten risukkoja. Sopiva läheisyys luo hyvän kasvualusta, suojan ja turvan vahvaksi puuksi kasvamiselle. Samoin voisi ajatella meistä ihmisistä läheisissä ihmissuhteissa, oli kyse vanhempi-lapsi-suhteesta tai parisuhteesta. Sopiva läheisyys, siten, että ainakin valonsäteen verran suhteessa on välimatkaa, antaa sopivaa suojaa ja riittävää tilaa kasvaa itsellisenä yhdessä.
Meillä kaikilla ihmisillä on varhaisten vuosien kokemusten myötä kasvanut henkilökohtainen tuntuma itsellemme sopivasta läheisyydestä.Turvallisen kiintymyksen suhteessa hyvä kosketus ja läheisyys muodostuvat luonnolliseksi osaksi henkilön minätuntoa. Tällöin turvallisten ihmisten läheisyys antaa sopivan verran suojaa ja toisaalta riittävästi uskallusta eteenpäin. Sopivan läheisyyden tuntumaan vertaamme useita merkittäviä ihmissuhteita myöhemminkin elämässämme. Tämä tapahtuu pitkälti tiedostamattamme.
Läheisyys ja etäisyys vaihtelevat elämänkaaren eri vaiheissa. Lapsen kehityksessä on erityisiä aikoja, jolloin hän harjoittelee etäisyyden ottamista enemmän. Tuskin unohdat aikaa lapsesi ”minä-itse” -vaiheesta tai ”mitä-se-sulle-kuuluu” -vaiheesta. Tällöin etäisyyden harjoittelua pitää suoda sopivassa suhteessa – ei liikaa eikä liian vähää kerralla. ”Sopivan” asettamisessa on meille vanhemmille kylliksi haastetta. Milloinkaan ei lasta näissä(-kään) harjoittelun tilanteissa saa jättää yksin selviytymään.
Sopiva läheisyys ja sopiva etäisyys vaihtelevat myös parisuhteessa eri aikoina. Alkuvuosien mahdollisesti kovinkin tiivis yhteiselämä kääntyy väistämättä jossain vaiheessa suhteessa itsenäistymiseen, sopivan etäisyyden ja läheisyyden uudelleen säätämiseen. Pitkissä parisuhteissa säädämme etäisyyttä ja läheisyyttä aika ajoin vastedeskin. Välillä väliin mahtuu vain valonsäde, välillä kokonainen aurinko. Saattaapa välissä viivähtää joskus myrskykin. Sitäkään ei tarvitse pelästyä. Miten säädellään läheisyyttä tulematta liian lähelle ja menemättä liian kauas?
Tarpeet läheisyyden suhteen eivät aina kohtaa. Etäisyyden ja läheisyyden suhteen tarpeet voivat kulkea myös eri tahtiin. Miten silloin ollaan yhdessä? Joskus suhteessa toinen haluaa enemmän läheisyyttä, toinen enemmän etäisyyttä. Joskus toisen etäisyyden ottaminen saattaa pelästyttää. Joskus toisen lähelle tuleminen saa kavahtamaan tai tuntumaan siltä, ettei ole tilaa hengittää. Joskus tiivis läheisyys voi päättyä räväkälläkin tavalla etäisyyden ottamiseen, itsenäistymiseen omaksi itsekseen. Joskus tämä näyttäytyy toisen puolison ”muuttumisena”, uusien asioiden aktiivisena etsimisenä, ehkä jopa uskottomuutenakin. Kaukana ei ole ajatus siitäkään, että ”en tunne sua enää”. Uskallanko tutustua uudelleen ”muuttuneeseenkin” puolisoon? Parisuhde vaatii loppuviimeksi alituista uudelleen tutustumista, oman ja toisessa tapahtuvan automaattisen muuttumisen perässä pysymistä. Kuka Hän on? Mitä Hän ajattelee? Mitä Hän tuntee? Ainoastaan tällaisella kartalla pysyen pystymme säilyttämään läheisyyden, joka sallii sopivan kokoisen valonsäteen verran välimatkaa. Erityisesti kannattaa pohtia, mikä on tällä hetkellä sopivankokoinen valonsäde teidän välillänne. Miten siitä pidetään kiinni? Mitä korjausliikkeitä tarvitaan?
Kelakorvaus
Olen Kelan kuntoutuspsykoterapian palveluntuottaja PERHE- ja PARIPSYKOTERAPIOISSA. Lääkärin lähetteeseen pohjautuvan ja Kelan hyväksymän PERHE-tai PARIPSYKOTERAPIAN kustannuksista Kela korvaa osan käyntimaksuista.
Pirjo Latvanen
Psykologipalvelu Pirjo Latvanen
Tolvilantie 1 37830 Akaa
050 5411786
pirjo(at)psykologipirjolatvanen.fi
y-tunnus: 1586120-9
Katso myös
Lähes kahdenkymmenen vuoden psykologityön kokemuksella, olen moninaisissa ihmisen elämän tilanteissa ollut ammattilaisena läsnä. Olen vakuuttunut siitä, että omasta elämäntilanteesta puhuminen ja sen reflektoiva pohtiminen, on ihmiselle osa hänen terveyttään edistävää toimintaa.
Toteutus SV-palvelu Henry Moilanen
Jaa sivu
Toteutus SV-palvelu Henry Moilanen