mennessä Pirjo Latvanen | helmi 1, 2019 | uutinen
- Psykologin päiväkirjasta vuorovaikutuksen peruskysymyksiä
Loukkasin. En tahtonut. Loukkasin silti. Loukkasin rakkaintani, vaikka en tahtonut.
Loukkaantui. Totta kai hän loukkaantui. Pienet, mutta sitäkin jättimäisesti haavoittavat sanat loukkasivat kuin vieden vereslihalle. Kuka tahansa olisi loukkaantunut sen tökeryyden edessä. Raastavaa myöntää itselle. Kuinkahan paljon suhteessa on vielä kompasteluvaraa?
Olen kiitollinen ainoastaan siitä, että huomasin ja uskalsin tunnustaa, että loukkasin. Oli nieltävä ylpeys ja pyydettävä anteeksi. En saanut. Ei kai kukaan järkevä siinä tilanteessa pystyisikään antamaan anteeksi ilman itsepetosta. Anteeksi antamattomuus on oikeutettua. Loukkaajalle jää pyyntöön tyhjä käsi ja syyllisyys, jonka kanssa elää, mutta loukatulle jää enemmän – mieli psyykkisesti vereslihalle.
Ihmissuhteissa ollaan inhimillisen kokemuksen ytimessä, siellä haavoitetaan ja loukataan, kuin myös toivutaan ja vahvistutaan. Tämä on paradoksaalista – ihmissuhteet haavoittavat ja ihmissuhteita tarvitaan haavoista toipumiseen. Yksinäisyydessä ei kai kukaan toivu ihmissuhteiden aiheuttamista haavoista. Arkipäivän ihmissuhteiden loukkauksista lienee yhteisen sovun kannalta tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä antamaan anteeksi. Tällöin on kyse pikemminkin yhteyden rakentamisesta, kuin oikeassa tai väärässä olemisen kysymyksistä. Sen sijaan ihmistä syvimmin satuttaneet teot, kuten kaltoin kohtelu, väkivallanteot tai petokset ovat usein haastavampia anteeksi antamisen osalta. Psykologian tohtori Robert T. Muller (2018) kuvaa kirjassaan, että todellista anteeksi antamista seuraa suuri helpotus. Kun anteeksi pyytäjä osoittaa aidolta tuntuvaa katumusta, ottaa henkilökohtaisen vastuun teosta ja pyrkii vilpittömästä paikkaamaan syntynyttä henkistä haavaa, voi siitä seurata parantava anteeksianto. Syyllisen aidossa katumuksessa tulee näkyväksi satutetun henkilön kivun, harmin tai kärsimyksen tunne ja sen ymmärtäminen. Tästä syystä katumus ei ole ainoastaan sanoja vaan ennen kaikkea tunnetta, ilmeitä, eleitä ja tekoja, joissa myös anteeksi pyytäjän oma haavoittuvuus tulee esille. Me kaikki ”kompastelemme” vuorollamme. Paikkausyrityksissä sanat voivat valehdella, keho ei.
Todellinen anteeksi antaminen on haastava ja monimutkainen asia. Kukin meistä todennäköisesti tunnistaa tavan vuoksi tai hätäpäissään tehdyn anteeksipyynnön – ”no anteeks”. Sellainen ei tunnu aidolta. Moni meistä todennäköisesti tunnistaa myös hätäpäissään luvatun anteeksiannon – ”no saat”. Joskus se on vastaus omatunnon paineeseen – ”niin täytyy tehdä”. Lienee hätäinen toive päästä eteenpäin, unohtaa ikävä tai työntää syrjään ristiriitaiset tunteet. Joskus tilanteen kannalta vaikuttaa helpommalta ”päättää” antaa anteeksi – aivan kaikkeen ei ole tarkoituksenmukaista jäädä kiinni. Joskus myös eettiset, moraaliset tai uskonnolliset ajatukset tähän kannustavat. Joskus liian aikaisin luvattu anteeksi anto on epärehellisyyttä itselle ja toiselle. Se jää kaihertamaan ja tulee todennäköisesti jollain tavoin esiin myöhemmissä siitä muistuttavissa tilanteissa. Muller (2018) muistuttaa, että anteeksi antoa ei tulisi kiirehtiä eikä pakottaa, ei itseltään eikä toiselta. Se on prosessi, jonka lopputulemaa ei tiedetä.
Voiko anteeksi antaa ilman, että anteeksi pyydetään? Moninaisista syistä johtuen anteeksi pyytäminen ei aina edes toteudu. Kokemusteni mukaan näyttää siltä, että jokin myöhempi korjaava kokemus tai esimerkiksi oma henkinen kasvu, kuten sisäinen prosessointi asian muuttumattomuuden ymmärtämisestä ja omien tunteiden hyväksymisestä, voivat johtaa anteeksi antamiseen ilman, että vastapuoli kykenee anteeksi pyytämään. On myös olemassa menetelmiä, joiden avulla anteeksi antamista voidaan harjoitella. Nopeita keinoja päästä tästä tunteiden sumasta kaihdan itse.
Itse käsittelisin anteeksi antamista erityisesti henkisenä prosessina, johon saattaa joskus päättäminenkin kuulua. Henkinen prosessi näkyy erityisen hyvin silloin, kun asia pyörii tai velloo mielessä. Joskus näyttäisi siltä, että anteeksi antamisen prosessi voi jäädä jumiin tunteiden käsittelemisen vaikeuden vuoksi. Jumi palvelee jotain tarkoitusta, joskin ehkei siitä ole iloa kenellekään. Joskus se lietsoo kaunaa tai syytöksiä joko itseä tai toisia kohtaan. Minkä vangitsemaksi silloin tulen, kun asia alkaa pyöriä?
Itseään voi (päättää) auttaa tutkimalla anteeksi antamisen mahdollisuutta pala kerrallaan. Anteeksi antamisen prosessia voi koittaa helpottaa jäsentämällä sitä pienemmiksi yksiköiksi esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla.
Mihin tämä asia minussa sattui? Kuinka paljon se satutti? Mikä siinä oli pahinta? Mitä arvojani se loukkasi?
Mitä siitä voisin antaa anteeksi? Minkä verran voin / voisin antaa anteeksi? (Esim. 1-100%).
Mitä osaa asiasta en vielä pysty antamaan anteeksi?
Mitä pitäisi tapahtua, että voisin antaa anteeksi?
Mitä hyvää anteeksi antamisella saavuttaisin (joku muu saavuttaisi)?
Mitä anteeksi antaminen mahdollistaisi? Mitä anteeksi antamalla menettäisin? (Ja olisiko tämä menetys todellista?)
Jotta prosessi ei päädy umpikujaan, voi pohtia, miten olla nyt – ettei tilanne pahene – kunnes pystyn antamaan anteeksi tai kunnes löydän vastauksen siihen, pystynkö koskaan antamaan anteeksi? Estääkö tämä ystävällisyyden? Onko parempi olla etäällä vai tekemisissä?
Tulostusversio: ANTEEKSI ANTAMINEN
Mainittu kirja: Muller, R.T. (2018). Trauma and The Struggle to Open up. W.W. Norton & Company. New York.
mennessä Pirjo Latvanen | tammi 3, 2019 | uutinen
Selasin vanhoja valokuvia. Pysähdyin erityisesti Victorian putouksilta, Zimbabwesta, ottamani kuvan kohdalle. Mikä seikkailu tuon paikan länsimaalaisen löytäjän, David Livingstonen, elämään sisältyikään. Tänä päivänä arvioituna varsin alkeellisten välineiden kanssa matkoilleen lähtenyt tutkimusmatkailija luotti omaan intuitioon, mielenkiintoon, uteliaisuuteen ja jokuseen turvalliseen matkakumppaniin. Aiempaa tietoa viidakon syvyyksistä ei ollut luettavana. Sen ajan sangen puutteellisissa kartoissa oli tässä kohtaa lähinnä tyhjää. Aurinko, tähdet ja kuu palvelivat navigaattorin virkaa varmimmin. Myös perhe kulki osan ajasta mukana. Voi vain kuvitella, mitä kaikkea kauhistuttavaa matkaan sisältyi. Menetyksiltäkään eivät välttyneet.
Kun etsii uutta, joutuu olemaan ainakin jossain määrin vaillinaisen tiedon varassa, ja turvautumaan ensisijaisesti itseensä ja uskottuihinsa. Vaikka tänä päivänä löytyy tietoa enemmän kuin koskaan, on ihminen oman itsensä löytöretkillään yhä samojen ikiaikaisten aivorakenteiden, aistimusten, intuition ja tuntemusten varassa kuin David Livingstone tai kauan ennen häntä täällä talsineet esi-isämmekin. Taitoa kuunnella omia tunteita ja säädellä niitä, pidetään yhtenä tärkeänä selviytymisen keinona haastavissa tilanteissa niin nyt, kuin jo kauan sitten. Taitoa kuunnella toista henkilöä tasavertaisesti ja aktiivisesti, pidetään yhtenä läheisen ihmissuhteen ja yhteyden löytämisen rakentavana tekijänä.
Eräs ystäväni kertoi lähtevänsä löytöretkelle oman puolisonsa maailmaan. Sinne ei lähdetä omaa totuutta saarnaamaan, ennemminkin toisen ajatuksia kuuntelemaan ja uutta oppimaan, hän kertoi. Tämä ajatus vastaa myös omaa käsitystäni ihmismielen löytöretkistä. Ihmissuhteissa löytöretkeillessäsi koeta, voitko ensin mielessäsi sanoa ”kyllä” tälle henkilölle. Koeta sitten kysyä ja kuunnella ja kysyä lisää. Pyydä tarkennusta ja tarkista kuulitko tarkoitetulla tavalla. Pyri rehellisin aikein, aidosti kiinnostuneena oppimaan jotain uutta toisen henkilön tarkoitusperistä ja tarpeista. Näin pysyt kartalla, joka auttaa omissa reittisuunnitelmissasi. Joskus on vaikeata erottaa oma oletus toisen totuudesta. Oma ikävä oletus, ja sen mukaisesti reagoiminen, vie suurella todennäköisyydellä löytöretken vaarallisiin viidakoihin. Tällöin herkästi triggeröit esimerkiksi omasta tai kumppanisi historiasta peräisin olevat räjähdys- tai mökötys-vaihteet käyttöön. Viime vuosina on korostettu myötätunnon kehittämistä suhteessa itseen ja toisiin. Varmasti kokeilemisen arvoinen taito!
Toisen henkilön kuunteleminen ei tarkoita sitä, että omat heräävät ajatukset ja tunteet olisivat vähempiarvoisia tai että ne pitäisi sammuttaa tai jättää sivuun. Päinvastoin, kuunnellessa toista ihmistä, pitää huolehtia myös oman itsen kuuntelemisesta, ja pohtia takaisin itsessä herääviä ajatuksia. Kun olet riittävästi kuunnellut, kerro sitten myös itse. Opettele kertomaan mitä havaitset, ajattelet, tunnet, toivot ja aiot. Muista siinäkin välissä kysellä, miltä tämä kuulostaa. Jos loukkaat, pyydä anteeksi. Anteeksi pyytäminen ei ole niinkään merkki väärässä olemisesta, kuin pyrkimys yhteyden rakentamiseen. Kun löytöretkeillään ihmismielessä, pyritään yhteyden rakentamiseen. Ei niinkään maailman valloitukseen, kuten 1800-luvulla. Yhteyden rakentaminen edellyttää molemminpuolisia tekoja.
1800-luvun löytöretkillä löydettiin toisia ihmisiä, erilaisia tapoja ja erilaisia kieliä. Voin vain arvella, miten vaikeaa toisen ymmärtäminen oli erilaisten lähtökohtien vallitessa. Vaikeaa se on välillä yhäkin, samasta kielestä, kulttuurista tai saman katon alla asumisesta huolimatta. On välillä vaikeaa ymmärtää toisen rakkauden kieltä ja välittämisen tekoja. Juuri niiden löytämiseksi ja ymmärtämiseksi kannattaa retkeillä tänäkin vuonna. Onnea matkaan!
Tulostusversio täältä: Uusi vuosi uudet löytöretket
mennessä Pirjo Latvanen | maalis 15, 2018 | uutinen
Menin potkukelkalla töihin. Rikoin rutiineja hetken inspiraatiosta. Se oli erityisen virkistävää. Paitsi liikunnan ja fyysisen ponnistelun virittämää hyvänolontunnetta, rutiinin rikkominen herätti myös mielen avaruutta ja valtavan määrän iloa. Jäin miettimään rutiinien rakentamista ja rikkomista ihmisen elämän turvana ja turhautuman voittajana.
Maapallo pyörii radallaan. Yön jälkeen tulee aamu, talven jälkeen kevät, kesä ja syksy. Tasalaatuista settiä universumilta, joka ei petä. Tähän rytmisyyteen ihminen liittyy rutiineineen. Rytmisyys luo pohjan olemassaolon kokemukselle. Lapsi tarvitsee aikuisen synnyttämään ja ylläpitämään hyviä rutiineja, oppiakseen ennakoimaan ja luottamaan elämän perusturvaan ja siihen, että universumi ei petä. Herätään, syödään, lähdetään ja palataan, ja lukuisia tiedostamattomia toimia toistetaan, jolloin rytmisyyden malli tallentuu automaattiseksi toiminnoksi aivoihin. Kyse on hyvin pitkälle huomaamattomasta klassisesta tai välineellisestä ehdollistumisesta, oppimisesta. Rutiinien aktivoidessa mielihyväkeskuksia toistuvasti, syntyy ilmeisen vaikuttava tunne jonkinlaisesta elämän hallinnasta. Muodostuakseen rutiiniksi, toinen tarvitsee satamäärin toistoja siinä missä toiselle riittää pari kertaa. Samalla tavoin voi syntyä sekä vahvistavia että hyvinvointia hajottavia rutiineja. Mieti esimerkiksi, minkälaisesta lähtemisestä aamulla tai jälleennäkemisestä illalla sinä olet tehnyt rutiinia. Onko se tapa sinua tai teitä vahvistavaa vai hajottavaa?
Harvoin tulee ajatelleeksi, että myös ajattelu- ja suhtautumistavoista voi tulla rutiinia. Ajatuksia tulee ja ajatuksia menee. On joitain ajatuksia ja ajattelutapoja, joihin vahvemmin tartumme kiinni. Näitä voisi kuvailla sanoilla uskomus, oletus tai tulkinta. Näitä voit huomata esimerkiksi tavoissa, joilla suhtaudut itseesi tai läheisiisi. Minkälaisesta itsepuhelusta sinä olet tehnyt rutiinia?
On elämäntilanteita, jolloin herää ajatus siitä, että universumi pettää sittenkin. On hetkiä, jolloin kyky nähdä tulevaisuuden jatkumo katoaa. Esimerkiksi kun läheinen
pettää, toinen ihminen kohtelee kaltoin, kun masennus uhkaa viedä merkityksen tunteen tai kun odottamaton kauheus tapahtuu, katoaa turvallisuuteen tuudittautunut olotila. Jos näin käy, pidä kiinni olemassa olevista rutiineista, aiemmin arkisilta tuntuneista asioista. Herää, nouse, pukeudu, peseydy, syö, ulkoile, lepää ja tee sama toisinpäin – ja yhä uudelleen. Tee niin, vaikka se alkuun tuntuisi kovin kankealta tai vähäpätöiseltä. Vähän on riittävästi, kun opetellaan uutta rutiinia. Vasta myöhemmin jatkat hienosäätöä eteenpäin. Äkillisesti muuttuneissa tilanteissa, joissa ihmisen haavoittumattomuuden harhakuvitelma särkyy, voi rutiinien olemassaolo olla ainoa varma asia elämässä. Rutiinit kannattelevat päivää eteenpäin, ja tuovat ajan kanssa hallinnan tunnetta.
Joskus rutiinien tuoma ennakoitavuus voi olla se, mitä ihminen toivoo ja mikä hänelle riittää. Joskus rutiinit eivät riitä tuomaan elämään mielekkyyttä. Tämä voi näkyä esimerkiksi innostumisen puutteena, kyynisyytenä, pettymyksenä parisuhteessa tai turhautumisena lapsiperheen arjessa. Liiallinen ennakoitavuus voi aikaa myöten muuttua tylsäksi ja toteutumattomat toiveet voivat ruokkia ristiriitoja. Ihmisen perustarpeet kulkevat mukana läpi elämän, ja niiden tyydyttämistä et voi pitkäaikaisesti jättää väliin seurauksitta. Sen sijaan voit valita, miten niitä toteutat, jotta saat rutiinien rikkomisesta koituvan rakentavan hyödyn.
Mieti, miten etsit riittävän ajoissa keinoja toteuttaa tarpeitasi rikkomalla sopivassa määrin ja sopivia rutiineja. Mieti, miten rikot rutiineja oikea-aikaisesti ilman, että haavoitat toista tai itseäsi. Toisinaan tuntuu kovin vaikealta rikkoa rutiineja, joskus jopa yli sukupolvien kestäneitä. Tiedostamalla, toisin tekemisellä ja tavoitteellisella toiminnalla voit onnistua kääntämään rutiinit palvelemaan hyvää.
Lähdin tottuneesti pitkälle juoksulenkille. Jossain vaiheessa väsymys hiipi odottamatta askeliin, ja huomasin olevani ratkaisun edessä – päättääkö juoksu siihen vai tehdäkö jotain toisin. Päädyin tässä miniatyyrimaailmassani jälkimmäiseen, rutiinien rikkomiseen. Juoksin kappaleen matkaa takaperin.
Kyllä – selkä edellä. Taisin tällä konstilla sekoittaa hämmentyneen ohikulkijan universumia – joskin toivottavasti hyvällä tavalla. Miten virkistävää se olikaan – oman rutiinin rikkominen – ja ehkä jonkun toisenkin!
Tulostusversio tästä: Rutiinit
mennessä Pirjo Latvanen | loka 23, 2017 | uutinen
”Löysin kauttasi silmät, jotka katsoivat minuun arvostavasti sallimissani rajoissa, ja joiden kautta löysin silmät katsoa itseäni lempeästi.” (palautetta prosessista)
Kauan sitten kun olin vielä hyvin pieni, kun kieli ei hallinnut ymmärrystäni, löysin silmät, jotka opettivat minua tuntemaan itseäni. Tämä oli aikaa, jolloin ei ollut sanoja, oli vain merkityksellisiä katseita ja aistimuksia. Elämän poluilla kohdalle sattuneet silmät ovat sittemmin luoneet minuun monenlaisia katseita, ei ainoastaan lempeitä. Katseiden päälle on tullut sanoja ja kosketuksia – voimauttavia tai haurastuttavia.
Se tapa, miten ihmistä katsotaan, muokkaa hänen käsitystään itsestään ja arvokkuudestaan. Se rakentaa ihmisen suhdetta itseensä ja toisiin, ja auttaa löytämään vastauksen kysymyksiin ”Kelpaanko?”, ”Riitänkö?” ja ”Tulenko nähdyksi?”. Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi arvokkaana omana itsenä. Eri tavoin etsimme keinoja ratkaista tarpeemme tulla hyväksytyksi ja nähdyksi ihanana ja tärkeänä jonkun silmissä.
Voimauttavan valokuvan menetelmässä palataan korjaavien katseiden mahdollisuuteen, harjoitellaan katsomaan ihmistä – toista ja itseä – hyvällä tavalla. Se, mikä on toiselle tärkeää, tehdään näkyväksi ja arvokkaaksi oman katseen kautta. ”Miten haluat tulla nähdyksi?” ja ”Näenkö sinut oikein?”, kysytään. Perheessä voidaan kysyä ”Näkyvätkö kaikki perheenjäsenet itselleen tunnistettavasti tärkeänä?”. Parisuhteessa etsitään katsomisen tapaa ja vastausta kysymykseen ”Miten haluat puolisosi näkevän sinut?”. Työyhteisössä tarkastellaan muun muassa kysymyksiä ”Miten tulen nähdyksi osana yhteisöä?” tai ”Minkälaisia osa-alueita työssämme näkyy?”. Nähdyksi tuleminen luo mahdollisuuden korjaaviin kokemuksiin ja voimaantumiseen. Se vahvistuu, mikä tulee näkyväksi tai mikä tehdään näkyväksi.
Voimauttava valokuva on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä menetelmä, joka on 2000-luvun alulta levinnyt sosiaali-, terveys- ja opetusalojen työhön ja työyhteisöjen kehittämiseen. Menetelmän apuvälineinä käytetään valokuvia ja valokuvausta, mutta keskeisin väline valokuvan sijasta on katse ja näkemisen tapa. Valokuva ei itsessään ole terapeuttinen väline, sen sijaan tapa, jolla sitä käytetään, voi sitä olla.
Voimauttava valokuva on osallistujille prosessi, joka voidaan toteuttaa erilaisissa muodoissa. Prosessissa voidaan pysytellä jo olemassa olevissa valokuvissa tai voidaan lähteä kuvaamaan uusia. Prosessi alkaa toivotun teeman valitsemisella. Se saattaa alkaa vanhojen kuvien katsomisella, jolloin kiinnitetään huomiota erityisen merkityksellisiin tai voimauttaviin valokuviin. Varsinainen valokuvauksen tekeminen on retki, jossa helposti vierähtää useampikin tunti. Se voidaan toteuttaa myös eri päivänä. Toisin kuin perinteisessä valokuvauksessa, voimauttavan valokuvan menetelmässä asiakas määrittelee sen, miten hän haluaa tulla nähdyksi, kuinka ja missä haluaa tulla kuvatuksi, tai minkälaista seikkaa itsessään hän haluaa tarkastella. Menetelmässä pysähdytään kuvattavan maailmaan ja näkökulmaan. Työntekijä pyrkii löytämään kyvyn katsoa kuvattavaa tämän maailmasta käsin lempeästi ja hyväksyvästi. Kuvaustilanne muotoutuu eläväksi kuvattavan ja kuvaajan yhteisestä vuorovaikutuksesta; sitä ei voi etukäteen hallita. Työyhteisöjen tai perheiden prosesseissa on mahdollista, että kuvauksen toteuttaa esimerkiksi työpari tai toinen perheenjäsen. Valokuvaamisen jälkeen prosessi etenee valmistuneiden valokuvien katsomiseen ja niille merkityksen antamiseen. Kukin antaa kuvilleen henkilökohtaisen merkityksen oman kokemusmaailmansa kautta. Kaikkien otettujen kuvien joukosta kuvattava valitsee hänelle erityiset kuvat omaan teemaan ja tarkoitukseen liittyen. Lopuksi pohditaan, miten kuvien merkitysten tuottamia oivalluksia siirretään käyttöön arkipäivässä. Toisinaan valokuvia jaetaan myös muille merkityksellisille henkilöille.
Olen saanut tutustua menetelmään vuoden kestäneen prosessikoulutuksen myötä. Silmien avaaminen lempeästi katsomiselle on haastavampaa kuin ajattelinkaan, ja samalla niin antoisaa. Olen havainnut menetelmän sopivan varsin laaja-alaisesti erilaisiin tilanteisiin ja tarpeisiin. Sovellan menetelmää osana psykologin ja psykoterapeutin työtäni muun muassa asiakkaan itseymmärryksen ja lohdun vahvistamisen välineenä, kehotietoisuuden herättäjänä, arvojen selkeyttämiseen ja voimavarojen löytämiseen, oman elämän ja itsensä hyväksynnän vahvistamiseen, vuorovaikutuksen kohentamiseen tai muutosprosessin tukemiseen. Menetelmä sopii sekä lapsille että aikuisille, niin yksilöille kuin perheille, pariskunnille tai työryhmillekin.
Heräsikö kiinnostus? Katso lisää http://www.voimauttavavalokuva.net/menetelma.htm tai ota yhteyttä minuun.
Voit myös itse kokeilla valokuvien voimaa tutkimalla vanhoja perhealbumeitasi. Muista avata silmät ja katsoa kuvia lempeästi etsien uusia havaintoja – ei arvostellen tai kriittisesti. Haluatko kokeilla ottaa läheisestäsi ja itsestäsi uudella tavalla valokuvia? Muista silloin pelisäännöt: 1) kuvaa vain luvan kanssa, 2) selvitä, miten ja missä läheisesi haluaa tulla kuvattavaksi tai mitä puolta itsessään hän haluaa sinulle näyttää, 3) älä vaikuta päätöksentekoon muuten kuin kuvattavaa kannustaen, 4) kerro kuvattavalle, mitä näet. Onko se sitä, mitä kuvattava haluaa näyttää?
Anna kuvattavan löytää silmistäsi lempeä katse, joka vahvistaa hänen omia lempeitä katseitaan.
mennessä Pirjo Latvanen | tammi 5, 2017 | uutinen
Miten tavallista onkaan toisen ihmisen asioiden, ajatusten ja tunteiden olettaminen, ”ikään-kuin-tietäminen”. Me ihmiset teemme tämänkaltaisia oletuksia huomaamattamme. Täysin vapaita emme ole niistä koskaan. Joskus oletukset osuvat oikeaan, usein eivät. Niin kauan, kun oletukset liittyvät ”sen toisen” ajatusten kysymättä ”tietämiseen”, on sillä ihmissuhdetta erottavat jäljet. Älä sokeasti usko omia oletuksiasi, pysähdy tutkiskelemaan niitä. Ihmissuhteissa kysy, ota puheeksi, varmista, älä kuvittele tietäväsi.
Jokaisen meistä tarvitsee tulla kuulluksi jollakin tavalla, sikäli kun kuulluksi tulemisen vastakohtana on mitättömäksi ja äänettömäksi jääminen, tarpeiden ohitus tai polkeminen. Kuulluksi tuleminen vahvistaa olemassaolon tunnetta ja itsetuntoisuutta. Se vahvistaa tunnetta siitä, että voi vaikuttaa asioihin, mikä on luonnollisesti meille kaikille tärkeää.
Tuletko Sinä kuulluksi itsellesi? Usein ensimmäinen muutos kuulluksi tulemisessa alkaa siitä, että alamme kuunnella itseämme, tarpeitamme ja toiveitamme, ja tulemme siten itsellemme kuulluksi. Tämä on haastava tehtävä. Parhaillaan päättyvän loma-ajan jälkeen voit kenties antaa itsellesi lomaa muun muassa kohtuuttomista itsesyytöksistä ja vaatimuksista, ja keskittyä tavoittelemaan myönteisempiä omia ajatuksiasi.
Tuletko Sinä kuulluksi ihmissuhteissasi? Kuulluksi tuleminen tai tulemattomuus voi olla seurausta ”sen toisen” kyvystä tai kyvyttömyydestä vastaanottaa asioita. Kuulluksi tulemisesta pitää myös itse kantaa vastuuta. Esimerkiksi lähestyessäsi ihmissuhdetta tärkeä keskustelualoite mielessäsi, kiinnitä huomiota omiin olettamuksiin, toiveisiin, eleisiin ja äänenpainoon. Gottman Instituutin tutkimusten mukaan se tapa, jolla keskustelu aloitetaan, määrää useimmiten sen, miten keskustelu päättyy.
”Kuulo on kykyä havainnoida ääntä”, mainitaan Kuuloliiton esitteessä. Pelkkä kuulo ei kuitenkaan riitä vastaanottavaan kuuntelemiseen. Toisaalta voidaan myös ajatella, että vastaanottava kuunteleminen ei aina tarvitse kuuloa. Kuunteleminen ja puhuminen ovat vastavuoroisen kommunikaation osapuolia. Näistä kuunteleminen on mielestäni haastavampi osuus. Koska suurin osa ihmistenvälisestä merkityksellisestä viestinnästä on ei-kielellistä, vaatii vastaanottava kuunteleminen tavattoman monien aistien ja taitojen yhteistyötä. Amerikassa käytetään ilmaisua ”stonewalling”, muurinrakennus, kuvaamaan erästä älypuhelinajan ongelmaa. Varma tapa menettää vastaanottava kuunteleminen ja rakentaa muuri ihmisten väliin, on puhelimen selailu keskustelun aikana. Vastaanottavan kuuntelemisen mahdollistajia voisi luonnehtia esimerkiksi siten, että poistetaan häiritsevät ulkoiset ärsykkeet ja mielen sisäiset oletukset, keskitytään ihmissuhteeseen ja kyseiseen hetkeen, osoitetaan kiinnostuneisuus, tarkistetaan ymmärtäminen, annetaan luontevaa palautetta omin elein ja äänin, kuten ”hmm”…”nii”…”kerro lisää”…”mitä tarkoitat…”. Lainalaisuudet ovat samat, oli kuunneltavana sitten lapsi, nuori, puoliso tai muu ihmissuhde.
Vastaanottava kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ovat parhaimmillaan kuin vuorovaikutuksen yhteinen tanssi, jossa oletukset ovat vain pieniä taukoja sinfonian keskellä.
